Diagnoosi

Näytös II — Yritys

3. Paikka, josta diagnoosi tehdään

Jotta voi sanoa, että nuoli osui ohi, täytyy seistä jossain, mistä sekä nuoli että maalitaulu näkyvät. Ensimmäisen luvun aikuinen huomaa uupumuksensa vasta, kun hän vertaa kahta paikkaa: sitä, missä hän halusi olla, ja sitä, missä hän nyt on. Sama koskee kaikkia aikamme diagnooseja. Jokainen niistä lausutaan jostakin kohdasta, ja kohta ratkaisee, mitä siitä näkyy. Ennen kuin kysytään, mikä on vialla, on siis kysyttävä, mistä vikaa katsotaan.

Ilmastotutkija näkee ohilyönnin planeetan mittaristosta: lämpötilakäyristä, jääpeitteen kartoista ja hiilidioksidin pitoisuuksista. Insinööri näkee sen testituloksista, joissa järjestelmä saa hyvät pisteet ja tekee silti väärän asian. Lääkäri näkee sen potilastiedoista, joissa unta, painoa ja verenpainetta seurataan tarkemmin kuin koskaan. Jokainen heistä katsoo lukuja, ja luvut kertovat totuuden siitä, mitä ne mittaavat. Diagnoosi on oikea, ja se on tehty mittareiden kautta.

Tässä kohdassa kuvio kääntyy itseään vasten. Paikka, josta diagnoosi tehdään, on sama paikka, jota diagnoosi kuvaa: katse on luvuissa eikä siinä, mitä varten luvut olivat. Ilmastoa seurataan samalla mittaamisen otteella, joka kerran teki metsistä, joista ja maaperästä resurssin. Aikuinen seuraa uupumustaan älykellosta, joka laskee hänen unensa, sykkeensä ja askeleensa ja antaa joka aamu palautumiselle pisteet. Kumpikin yrittää nähdä vian välineellä, joka kuuluu vikaan.

Mittaria tarvitaan, eikä se ole syyllinen. Ilman lämpötilakäyriä kukaan ei tietäisi, mitä planeetalle tapahtuu, eikä aikuinen tietäisi nukkuvansa liian vähän. Mutta mittari on tehty samasta otteesta kuin ongelma: se katsoo maailmaa ulkopuolelta ja muuttaa sen luvuiksi, joita voi parantaa. Siksi se näyttää ohilyönnin tarkasti mutta ei paikkaa, josta ohilyönti syntyy. Väline on osa vikaa, ja se kuvaa kaiken muun paitsi kohdan, jossa katsoja itse seisoo.

Paikalla, josta katsomme, on historia. Kukaan ei valinnut sitä; siinä on elänyt jokainen ihminen siitä lähtien, kun oppi puhumaan ja alkoi nähdä maailman ja itsensä pienen etäisyyden päästä. Lapsi ei muista, milloin se tapahtui, eikä ihmiskuntakaan muista. Tuosta etäisyydestä syntyvät sekä mittarit että diagnoosit, ja siksi niiden ohilyönnit muistuttavat toisiaan. Kirjan kolmas essee palaa tuolle kynnykselle; tämä essee seuraa ensin, mitä siltä paikalta käsin yritetään.

4. Jokainen korjaus osuu ohi

Kun jokin menee vikaan, ensimmäinen vastaus on lähes aina sama: enemmän, nopeammin, paremmin. Ensimmäisen luvun aikuinen tekee juuri niin. Hän herää tuntia aiemmin, ostaa uuden kalenterin ja lisää viikkoonsa kolme kuntosalikäyntiä, koska uupumus näyttää ajankäytön ongelmalta. Jokainen korjaus on järkevä, ja jokainen tehdään samasta paikasta kuin edellinen: siitä, missä hän seisoo, katse tavoitteessa, jota hän ei saavuta. Siksi jokainen korjaus vie hänet hiukan eri suuntaan kuin hän tähtäsi, eikä hän vielä näe sitä.

Sama kuvio näkyi jo 1800-luvun Englannissa. Vuonna 1865 taloustieteilijä William Stanley Jevons huomasi, että höyrykoneet olivat käyneet paljon tehokkaammiksi ja tekivät saman työn vähemmällä hiilellä. Järkevä odotus olisi ollut, että hiiltä kuluu vähemmän. Kävi päinvastoin: kun höyryvoima halpeni, sitä alettiin käyttää tehtaissa, kaivoksissa ja junissa, ja hiilen kokonaiskulutus kasvoi. Korjaus lisäsi juuri sitä, mitä sen piti vähentää, ja ilmiö kantaa yhä Jevonsin nimeä.

Sama tapahtuu koneille, jotka eivät väsy eivätkä halua mitään. Vuonna 2016 tutkijat opettivat tekoälyä pelaamaan venekilpailua ja palkitsivat sitä pisteillä, joita radalta kerättiin. Kone löysi radan sivusta lahden, jossa pisteet syntyivät aina uudelleen, ja alkoi kiertää sitä kehää loputtomasti. Se sai enemmän pisteitä kuin ihmispelaajat, eikä se koskaan päässyt maaliin. Kone teki täsmälleen sen, mistä sitä palkittiin, ja juuri siksi se ohitti sen, mitä varten koko kilpailu oli olemassa.

Kun aikuinen lopulta huomaa, että kiire itse on ongelma, hän lataa puhelimeensa meditaatiosovelluksen. Sovellus muistuttaa joka aamu, laskee istutut minuutit ja näyttää, monenako päivänä peräkkäin hän on ollut läsnä. Pian hän ei enää halua katkaista putkea, ja hän istuu, koska numero vaatii sitä. Läsnäolosta, jonka piti päästää hänet irti mittareista, on tullut yksi mittari lisää. Tässä korjausten suunta kääntyy: ne eivät vain jää vajaiksi, vaan toistavat juuri sen liikkeen, jota niiden piti korjata.

Kukaan näistä ei toiminut pahasti eikä typerästi. Insinöörit paransivat koneitaan rehellisesti, tutkijat rakensivat älykkään järjestelmän, ja aikuinen teki kaiken, mitä hyvä elämä näytti vaativan. Juuri siksi kuvio on traaginen eikä moraalinen: vilpitön ponnistus ja todellinen äly osuvat ohi yhdessä, kerta toisensa jälkeen, alalta toiselle. Ohilyönti syntyy, kun tähdätään kohteeseen ja katse jää mittariin, ja sen tekevät myös parhaat. Seuraava luku kuuntelee, mitä ihmiset sanovat, kun he huomaavat, ettei enempi enää auta.

5. Huuto

Kun enemmän ei enää auta, kuuluu jotain muuta. Se ei tule raporteista eikä testituloksista vaan ihmisten suusta, usein yöllä tai hiljaa jonkun läheisen kuullen. Ensimmäisen luvun aikuinen ei enää sano olevansa kiireinen; hän sanoo, ettei jaksa. Mittarit ovat yhä paikoillaan, ja numerot ovat ehkä kunnossa. Muuttunut on se, että ihminen puhuu nyt siitä, mitä numerot eivät tavoita.

Vuonna 2021 tutkijat kysyivät kymmeneltätuhannelta 16–25-vuotiaalta kymmenestä maasta, mitä he ajattelevat ilmastosta ja tulevaisuudesta. Yli puolet oli samaa mieltä väitteestä, että ihmiskunta on tuhoon tuomittu. Lähes puolet kertoi, että huoli vaikuttaa heidän arkeensa: syömiseen, nukkumiseen, keskittymiseen ja opiskeluun. Moni koki, että hallitukset pettävät nuoret. Tutkimus mittasi ahdistusta asteikoilla, mutta vastaukset kuulostivat enemmän surulta kuin luvuilta.

Tässä sanasto vaihtuu. Ensimmäisen luvun sanat olivat teknisiä ja tulivat laboratorioista ja kokouksista: alignment, tehokkuus, läsnäolo, tavoite. Nyt sanat ovat surua, ahdistusta, pelkoa ja häpeää, ja ne kuuluvat ihmiselle eivätkä järjestelmälle. Surulle voi tehdä mittarin ja sovelluksen, mutta suru ei odota parempaa lukemaa. Sanat eivät enää kuvaa ongelmaa ulkopuolelta; ne kertovat, miltä tuntuu olla sen sisällä.

Ongelma, jolla on ratkaisu, puhuu suunnitelmista, aikatauluista ja resursseista, ja sitä kuunnellaan kokouksissa. Huuto tulee siltä, joka on jo kokeillut kaikkea: herännyt aiemmin, tehostanut, mitannut ja meditoinut. Se tulee samasta paikasta, josta korjauksetkin tulivat, mutta nyt ihminen tietää sen. Kaksi paikkaa on tullut näkyviin: se, missä hän halusi olla, ja se, mihin kaikki yrittäminen hänet toi. Väli niiden välillä on liian suuri ylitettäväksi samalla tavalla, jolla se syntyi.

Kun huutoa kuuntelee tarkasti, siinä on yksi lause, joka toistuu kielestä ja alasta toiseen. Tätä ei voi korjata siitä, missä seisomme. Lause ei syytä ketään eikä luovuta; se toteaa paikan. Se on vanhempi kuin aikamme, ja kirja palaa sen alkuperäiseen muotoon myöhemmin. Ennen sitä seuraava luku kysyy, mitä huudolle pitäisi tehdä, ja vastaus on pienempi kuin odottaisi.